Se oli kuin sateenkaari

Olen palannut takaisin. Tuossa lauseessa on niin monta merkitystä. Mistä palasin takaisin? Mihin palasin?
6 aamua sitten palasin takaisin tähän kylmään maahan. Olin viisi viikkoa maapallon toisella puolella.
Olen aina kamalan onnellinen siellä, mutta kun huono hetki iskee se tulee pahempana kuin ikinä täällä.
En pysty hallitsemaan itseäni.

Olen palannut takaisin pisteeseen jossa joka asia on auki. Missään ei näytä olevan loppua vaan pitkää suoraa. Monta rautaa tulessa. Rupesin inhoamaan tuota sanontaa nyt. Minulla ei ole monta rautaa tulessa.
Minä on tulessa niiden rautojen takia.

Olen ruvennut kaipaamaan vanhoja aikoja. En olisi koskaan uskonut että näin voi käydä. Haluaisin vain välillä takaisin sen jotta tietäisin olevani kontrollissa edes jostain. Itsestäni.
Nyt minulla ei ole kontrollia mihinkään. Menen kaiken mukana kuin roska joessa. En tiedä päämäärää enkä
tiedä milloin se loppuu. Vai loppuuko ollenkaan?
Kaipaan sitä kun itkin sohvalla monta tuntia koska en pysynyt kontrollissa. Kaipaan sitä kun makaan sängyssä koska en jaksa liikkua. Kaipaan sitä kun lihaksiin sattuu ja silti liikkuu eteenpäin. Kaipaan sitä kun tunsin olevani maailman huipulla vain koska vatsa huusi apua. Kaipaan sitä kun minulla oli salaisuus, sitä kun kukaan ei oikeasti tiennyt kuka olin. Kaipaan surua.
Sitä minä kaipaan.
Voi kuinka sairas voi ihmismieli olla. En olisi koskaan uskonut.
Mutta se on kuin sateenkaari. Koskaan ei tiedä milloin se ilmestyy seuraavan kerran.

Tämä ei ole loppu vaan lopun alku.

Ajasta on tullut tuntematon käsite.

Minä menen sen mukana, kuljen kuin vedessä kelluva.
Minä olen päässyt pois pimeistä nurkista.
Olen hakannut ympärillä olevat seinät alas,
jotka ovat suojanneet minua muilta ihmisiltä.
Enään minun ei tarvitse suojautua ihmisiltä.
Olen vapaa.
Kohta lennän kauas pois
paikkaan johon tunnun kuuluvani.
Siellä hymyilen ilman syytä.

                                                      Ja nauran koska olen onnellinen.

Nyt voin ylpeänä laittaa nämä kuvat tänne,
koska vihdoin ne ovat totta.

Ehkä me herättiin uneen

Heti kun kerroin pikkuisen miehen hiljentyneen niin nyt se on taas herännyt huutelemaan. Heräsi saman aikaan minun kanssani. Ei yhtään liian aikasin mutta aina liian myöhään.



Numerot hyppivät ensin kasvoillani valuen alas päin, painuen mieleen. Sieltä menien pienen miehen luo joka huutelee niitä loppupäivän ajan. Kirosanat kaikuvat päässäni. Olen ollut niin epäonnistunut.
Voi kun kuulisin tuon pikku miehen huutelevan taas onnesta.

Kivet olivat hiljaisia

Kun mikään ei ole mitään. Olemattomalla ahdistuksella peitetään ongelmat. Toivoisin taas pienen miehen tulevan pääni sisään huutaman rumia sanoja jotta huomaisin olevani edes jotain.
Mutta mies on jäänyt nukkumaan eikä varmasti ole heräämässä. Ainakaan ennen minua.
Miksi se mies meni nukkumaan? olin varmasti ylirasittanut hänet. Niinkuin teen kaikille. Tulen tiilikasana perässä jota joudutaan raahamaan. Kulutan ihmiset loppuun jotta en joutuisi olemaan ei mitään.

Miksi en voisi olla saavuttamattomissa niin että pystyisin itse saavuttamaan itseni?

Tämä oli valhe jossa me kaikki tiesimme että elin

Todella huono raakile. Jatkan tämän kirjoittamista ja muokkaamista koska haluan tästä täydellisen.
This is my story.

Hiljaa vuorotellen jalat laskeutuvat mutaiselle maalle. Talloen rumuutta ja tietämättömyyttä. En tiennyt mihin kuulun. Aurinko paistoi puiden lehtien välistä. Kuulin puiden takaa keijujen kuiskivan kauniita asioita. Ne saivat minut hymyilemään. Jopa nauramaan. Katselin vain ympärilleni. En edes huomannut käveleväni lakana päällä.
Kävelin sitä samaa polkua. Samat puut tulivat vastaan. Samat keijut kuiskivat niiden takana. Sama aurinko paistoi. Samaa mutaa ja rumuutta oli jalkojeni alla.
Kunnes kerran halusin tietää mitä toinen polku tuo tullessaan. Uteliaisuudesta halusin katsoa sinne. Ajattelin vain vilkaista koska tämä polku vaikutti hyvältä. Täällä oli onnellisuus mutta myöskin suru. Täällä oli sateenkaari mutta vain vähän sadetta. Niinhän sen kuuluikin olla.
Katsoin toiselle polulle ja huomasin siellä auringon paistavan. Sateenkaari näkyi taivaalla ilman sadetta. Mudan tilalla oli posliininen tie. Keijut olivat vielä kauniimpia ja omistivat siron vartalon ja taskuuni olisi mahtunut niitä vaikka tusina.
Käänsin katseeni tälle polulle.Otin ensimmäiset askeleet posliiniselle tielle. Katselin ympärillä olevia ihmeitä jotka vaikuttivat taivaanlahjalta, vastaukselta siihen miksi olin kävellyt mudassa. Keijut tulivat pois puiden takaa ja siroilla käsillään nappasivat peilit maasta. Näin lakanan päälläni. Näin mitä väärää minussa oli.
Kyyneleitä täällä en tiputtaisi koska täällä ei ollut surua. Hennolla äänellä ne kuiskivat korvaan ratkaisut ongelmiin.
Sinun pitäisi vain jatkaa tätä tietä.

Jatkoin eteenpäin sitä posliinista tietä joka oli vastaus. Kaikkialla oleva kauneus vain jatkui. Minä kaunistuin sen mukana. Tunsin itseni koko ajan vain kokonaisemmaksi mitä enemmän askelia otin. Tiesin tämän paikan olevan oikea mutta se tuntui niin väärältä.Askeleet vain nopenivat koko ajan. Pääsin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nopeammin ja nopeammin.
Kunnes kaaduin. Pyörin alamäkeä alaspäin. Katseeni heitti auringosta maahan. Posliiniselle tielle joka muuttui mudaksi. Mihin katosi kauneus? Posliini tien tilalle tuli mutaa ja rumuutta jossa minä pyörin avuttomana enkä pystynyt pysähtymään. Aurinko meni puiden taakse enkä nähnyt siitä enää pilkahdustakaan. Sateenkaari oli kadonnut ja sade oli tullut tilalle.
Nousin mudasta ja katselin puiden taakse joissa keijut olivat. Ne olivat muuttuneet. Ne itkivät ja hakkasivat peileillään käsiään rikki. Menin takaisin mutaiselle tielle ja koitin etsiä sitä posliinitietä joka oli juuri kadonnut.
En löytänyt. Huusin koko sydämeni pohjasta mutta kukaan ei kuullut. Keijut olivat ainoita ja ne käskivät vain kulkea eteenpäin. Sieltä löytyisi täydellisyys. Ne tarttuivat käsillään kiinni päälläni olevaan lakanaan ja repivät sitä. Eivät sirosti. Sitä ne eivät enää tehneet. Ne repivät kuin hullut verenhimoiset ihmissudet.
Ja minä juoksin karkuun. Yksin ja häpeissäni. Minut oli revitty palasiksi enkä päässyt takaisin sinne missä jossain olin. Täällä oli surua,rumuutta,valheita. En kävellyt enää mudassa ja rumuudessa vaan ryömin siellä ilman pakotietä. Kukaan ei kuullut avunhuutojani vaan kaikki olivat sokeita sille että olin kulkenut toista polkua. Muut näkivät minut vielä toisella polulla mutta en oikeasti ollut kävellyt siellä vuosiin. Sateenkaaren pää näkyi kaukana horisontissa. Olen sinne matkalla. Keijut kuiskivat että siellä on täydellisyys. Olen yksin keijujen kanssa jotka muuttuvat minuutti minuutilta rumemmiksi, ahnaammiksi.

Valkoiset valheet olivat sallittuja mutta mustat katosivat yöhön paremmin

Silmäluomilleni oli pudotettu kasa kiviä.
Hiljaa pisarien lailla ne tippuivat alaspäin.
sydämelle.
Kuuluu kolahdus niiden osuessa jo sydämälleni oleville kiville.
Kaikuva ääni täyttää tyhjyyden.
Tyhjyyden joka velloi.
Joka toisinaan täytettiin hetkellisillä tunteilla.
Ilolla, surulla, kivulla, onnellisuudella.

Kuin pakonomaisesti laskin painoni jaloilleni.
Aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi.
Olisin voinut laskea itseni makuulle.
Tuntea pehmeyden ja antaa itseni päästä toiseen maailmaan.
Se ei sopinut enää.

Olisin osoittanut muuten heikkouden.
Siitä etten pystyisi pitämään tätäkään lupausta.

Se kipu oli suurempi kuin unelma.

 Haluaisin kaiken olevan ohi. Vihdoin päästä riisumaan pois kaikki mikä oli liikaa ja laskea naamio alas. Piilottaa se pöytälaatikkoon eikä koskaan ottaa sitä enää takaisin.
Jos voisin, sulkisin silmäni ja pitäisin niitä kiinni kaksi ja puoli viikkoa. Eläisin sen ajan toisessa maailmassa ja lähtisin karkuun helvetiltä. Rakentamani helvetti oli pahempi kuin luulin. Miksi tein näin?
Suuria lupauksia, suuria tekoja. Miksi en pysynyt kohtuudessa ja luvannut jotain joka ei saisi minua hajalle?

Kaikki on kiellettyä.Tämä kuukausi on kielletty. Minun on pakko tehdä tämä jotta joskus voisin sallita itselleni jotain.

Joka minuutti olin lähempänä suurinta pelkoani

Nostetaan lasit yhdessä. Ehkä se saa unohtamaan mitä näen heijastavasta pinnasta, mitä näen ympärillä, missä minä elän.


Ennen rakettien ampumista en olisi uskonut unelman tuovan näin suurta ahdistusta. Miten liian pitkä odotus tuodaan päätökseen? Minä olin elänyt yhden unelman. mutta se unelma toi minulle niin suuren ahdistuksen.
Ahdituksen siitä etten voi koskaan elää normaalisti. En voi astua askeltakaan. En voi kävellä kevät aamussa pisaroiden tanssiessa vieressä. En voi katsoa ulos ja nauttia luonnon loputtomuudesta. Kirvely nousee silmiin. Suru verhoaa mieleni. Halusin liikaa takaisin.
Joskus jopa kaduttaa että koskaan edes lähdin.

Miltä se tuntuu? Siltä kun hitaasti suun kautta pää ja keuhkot täyttyvät ilmalla.
Ilma kasaantuu paineeksi.
On vaikea hengittää.
Pieni kipu valtaa yläkropan.
Hallitsemattomuus lisää ahdistusta.
Miksi en pysty hallitsemaan itseäni?
Pakko saada hallinta,
vaikka sillä että peitän kivun suuremmalla kivulla.
Tartun kuolemaan vielä kerran ja lupaan että se on viimeinen kerta.

Minä en unohda mitä silmät näkevät. Vaikka kipu sumentaisi katseeni, en unohda.
Tätä minä olen ja tulen aina olemaan. En edes tunnista itseäni.
Kuka varastaa loputkin asiat joista tunnistan itseni? Ei kukaan voi olla niin tyhjä, ilman sydäntä että tekisi niin.
Tuijotan heijastavaa pintaa. Katson suoraan sitä mitä joskus olin. Jota olen nytkin. Jota en tunnista.
Tuijotan varasta päästä varpaisiin.
Mihin minä olen kadottanut itseni?

Miksi me ei nähty sitä?

Kauneus on katsojan silmässä. Miksi jotkut näkevät tämän elämän rumana? katsovatko he väärin vai etsivätkö täydellisyyttä? vai ovatko he vain kehittyneet tarpeeksi huomatakseen asioita joita me emme huomaa?

Valkoista. Sydämeni pumppasi vieläkin. Olin elossa. Muutama napsautus rutiininomaisesti. Riisumista. Hyi turmeltunu,laiminlyöty salaisuus oli esillä. Minä meinasin päästää salaisuuden vielä hiukan pidemmälle mutta en voinut. Sanomattomien sanojen lupaus. Siinä piti pysyä.
Se oli ainoa asia josta pitää kii. Joka esti uppoamasta pohjalle asti. Vain pieni kulma, mutta silti niin tärkeä.
Minähän en kumartaisi tälle jumalalle.

Minä olin luvannut mennä. Puhua heti kun on aikaa. Heti kun pääsen. Heti kun olen tarpeeksi lähellä kuolemaa että minut voidaan vetää takaisin elämään. Minun pitää ottaa ne reunattomat auttajat.

Liian sekavaa tekstiä. En osaa kirjoittaa enää. Pää ei anna lupaa.

Tämä on taivas ja helvetti yhtä aikaa.
Ajatus joka pyörii päässä koko ajan.
Ei jotain hyvää ilman jotain pahaakin.
pakko pakko pakko pakko pakko pakko
PAKKO saada konkreettinen todiste siitä että on elossa.
Punaista elämää.
Ainoa todiste.

Minä jätin kaiken
samalla kun otin kaiken.
Ei jotain hyvää ilman jotain pahaakin.

Tappaa tappaa tappaa
Hukun suohon,
joka huutaa kauniilla äänellä ilman sanoja.
Ei kasvoja.
Kaikki on kadonnut.
Sinä katosit.
Päiviin joitan ei ikinä ollut.
Te katositte.
Meillä oli vain muistot,
jotka katosivat kuolemaan.

Kaikki oli minua vastaan.
Elämä oli suoritus.
Minä en suorittanut.
En elänyt.
Kohta pääsisin suorittamaan.

Rakastamaan.
Vaikeaa.
En elänyt.
Ajatuksia ilman virtaa.
Väärää.
Kaikki.
Miksi?
KOSKA MINÄ!
minä olin väärää.
Halusin tappaa.
Samalla halusin pelastaa.
Minä tapoin kaiken.

Sementtiä rinnalla,
jotka olivat höyheniä.
Vaikeaa
kaikki
Miksi
En tiedä
Haluan pois
En tiedä.

Liian vaikeaa.
Ajatus ei kulje.
Olen vain mustaa kangasta yössä-
En ole enää mitään
samalla kun olen kaikkea.
Mikään ei riittänyt
samlla kun kaikki riitti.

Jossain missä välitettiin

Fiktiota muiden pään sisästä.

Istuin keittiön lattialla.
Pidin kädessäni ainoaa ratkaisua.
Katselin pitkään heijastavaa pintaa.
Asia jota pelkäsin oli yht äkkiä ainoa ratkaisu.
En halunnut katsoa itseäni muualta.
En halunnut olla sitä mitä näin.
En tiennyt mihin olin menossa tai mistä tulossa.
Elin siinä missä en tuntenut olevani elossa.
Kroppa
Ainoa asia joka oli konkreettinen käsite elossa olemisesta,
oli samalla asia joka tappoi minua joka päivä.
En voinut elää.
En edes tiennyt elänkö.
Oliko minulla vain mieli?
Jos olisin ottanut käteni täyteen
reunattomia tappajia
olisinko silloin onnellinen?
Katsoin miten puukko liikkui pitkin jalkaani,
miten iho aukesi
ja punainen virta kulki pitkin jalkaani.
Oliko tämä todiste siitä että olen elossa?
Että tämä on minun kroppani?
Liikutin puukon kehoani pitkin.
Ylöspäin
Kunnes epämääräiset möykyt tulivat eteen.
Katsoin alas ja rupesin itkemään.
Miksi minä?
Tämä pilaa koko elämäni.
Olin valmis leikkamaan irti kaiken
mikä pilasi minua.
Vai pilasinko itse itseäni?
Olin sekaisin tunteista joista ei ollut mitään selkoa.
Voisinko vain jättää kehoni ja olla sieluni?
En saanut selkoa mihinkään.
Liikaa kysymyksiä
Liian vähän vastauksia.
Jos hyppäisin sillalta loputtomuuteen?
Olisiko minulla vain sielu?

Paetaan todellisuutta eikä tulla koskaan takaisin

Tekis mieli vaan kirjottaa...
Mutta mitään ei tule.
Mielialat heittelee lattiasta kattoon..

Olin kevyt.
Luut olivat ohuet.
Olin sulkeutuneena höyheniin.
Liian haavoittuvainen.
Liian pelokas.
En voinut lähteä.
Olisin halunnut.
Jäin rypemään suohon,
joka oli tumma,
surullinen,
täynnä kuolemaa.
Auringonsäteet sattuivat liikaa
että olisin voinut pitää niistä kiinni pidempään.
Olin liian haavoittuvainen.
Tartuin köysiin kiinni
mutta kukaan ei ollutkaan vetämässä minua ylös.
Vajosin.
Halusin nousta mutta kukaan ei auttanut.
Olin täynnä kuolemaa
jota en halunnut tuntea.

Me vajottiin vain alas kun yritettiin löytää täydellisyys..

'

Miltä se tuntuu?

Ei se tunnu oikein miltään.
Sitten kun se oikea tyhjyys iskee.
Se on kuin kävelisi sumussa.
Ei tiedä mistä on tulossa
tai mihin on menossa,
mutta on vain pakko jatkaa eteenpäin.

 En jaksa kirjoittaa mitään syvällistä.
Haluan yrittää selittää itseäni oikeilla sanoilla.
Olen ollut melkein kaksi viikkoa niin hajalla ettei mitään rajaa.
Toissa maanantaina hajosin ihan täydellisesti.
Ensin tuli kauhea energiapiikki ja tuntui että kaikki on mahdollista.
Olisin voinut juosta vaikka maratoonin.
Siltä minusta tuntui.
Lähdin jopa juoksemaan kotiin.
En ikinä tee niin.
Tuntui vain siltä että oli pakko saada purkaa kaikki energia.
Tein kotona peruslihaskunnot.
Olen sen jälkeen yleensä ihan voimaton.
Ei ihan katujyrän alle jäänyt mutta ehkä auton.
tai mopo oikeastaan.
Tein vielä lisää lihaskuntoa.
Juoksin ympäri taloa.
Kun energiaa vain oli.
Sitten yhtä äkkiä
kaaduin vain maahan.
Hajosin aivan totaalisesti.
Menin sohvalle istumaan.
Enkä pystynyt tekemään mitään.
Kuin 67 pikkumiestä olisi vetänyt ruumista alaspäin.
Ei vain pystynyt.
On tullut aikasemminkin fiilis että en jaksa
mutta olen silti noussut.
Nyt en pystynyt...
vaikka olisin kuinka halunnut.
30 viisarin pyörähdystä myöhemmin onnistuin menemään makaamaan.
Soitin töihin.
Kysyin lupaa olla poissa ja korvata tunnit.
En saanut.
Hajosin.
En vain pystynyt pitämään itseäni koossa vaikka kuinka yritin.
En mennyt siltikään.
Menin nukkumaan.
En edes jaksanut nukkua.

 Kaikki alkoi tuosta.
Siitä lähtien tuntuu että haluan vain olla yksin.
Olen niin hajalla mutta en halua näyttää sitä kenellekkään joten lähden karkuun.
Ja olen yksin.
Haluaisin pyytää kaikilta anteeksi ja sanoa ettei vika ole heissä.
Ettei se heistä johdu etten ole heidän kanssa.
Se johtuu minusta.
Mutta en halua sitäkään.
En halua herättää huomiota.
En vain jaksa.
Olen normaalisti todella sosiaalinen. Melkeinpä ylisosiaalinen..

Ennen en itkenyt melkein koskaan.
Nyt joudun lähtemään itkemään.
Jos olen jossain missä on muitakin.
Siksikään en halua olla ihmisten ilmoilla.
Koska joudun lähtemään heidän näkyviltä.

Nukun niin paljon etten ymmärrä enään itsekään..
Pystyykö normaali ihminen menemään 5 päivällä nukkumaan,
heräämään 9 aamulla ja olla silti kuoleman väsynyt?
Ilman minkäänlaista valvomista tai univelkaa...?
Ehkä sitäkin on kertynyt univaikeuksien takia.


Ei pysty nukkumaan vaikka silmät vuotaa vettä sen takia että väsyttää niin paljon että niihin sattuu
Mutta en ole näinkään hyvillä unenlahjoilla pystynyt ennen nukkumaan noin paljon....

Luin tänään jutun burnoutista..
Täyttäen kaikki kriteerit burnouttiin.
En tiennyt koskaan että ihminen voisi edes olla näin hajalla..
No nyt olen.
Unohdan myös asioita koko ajan.
Tuolla tyhjyyden tunteella tarkoitin sitä tunnetta joka välillä valtaa aivan täysin.
Olen kuin haamu.
Kuljen ympäri taloa ja en ajattele mitään tai jos ajattelen niin se ei ole mitään kaunista.
Unohdan yleensä kokonaan mitä olen edes tehnyt koko sen ajan kun on tämä tyhjä tunne.
Se on pelottavaa.
Muistan yleensä miten itsetuhoinen olen ollut sillä hetkellä.
Olen alkanut jo pelkäämään itseäni.
Miten ihminen voi olla niin sekaisin ettei muista mitä on tehnyt viimeisen tunnin aikana mutta koko kroppa on täynnä raapimisjälkiä?
Pelottavaa että teen jotain itselleni.
Siksi haluaisin jonkun olevan lähelläni.
Mutta en halua rasittaa ihmisiä omilla ongelmilla.
Se ei ole heidän vikansa.
Eikä heidän velvollisuus olla vahtimassa mitä teen..
Ja vaikka kuinka ihmiset sanovat että voin näyttää tunteeni heidän seurassaan.
Niin ei siihen pysty.
ei kukaan minulle niin sano
Padon vaan kaiken sisälle ja yksin ollessa vielä pahempi olo....

Haluan tämän tunteen pois...

Me hypittiin kalliolta alas ja katottiin keneen sattuu eniten.

 Olin nähnyt koko yön.
En voinut lopettaa katsomista.
Muuten en jaksaisi.
  Tulin ennen aamua turvapaikkaani.
Tämä turvapaikka ei ole enään kauan.
Kohta ei olee enää mitään mihin mennä karkuun.
En tiedä mitä edes menen karkuun
koska painajaiset on jääneet sinne.
Nyt ne olivat kuitenkin poissa.
Uskalsin hymyillä.
Uskalsin olla onnellinen.
Tunsin olevani niin vapaa.
Heitin suojakehäni lattialle ja
annoin itseni liikkua.

Painajaiset hyökkäsivät.
En päässyt ylös.
En saanut henkeä.
Suussa maistuu poskia pitkin mennyt suola.
Taistelin vastaan.
Raavin, potkin, purin.
Se ei lähde.

Ne pitävät minut täällä.
Jouduin jättämään suojakehäni.
Enkä lähtenyt enään mihinkään.

Ehkä maailman kaunein kuva

Iloa elämään pienillä asiolla: