Me vajottiin vain alas kun yritettiin löytää täydellisyys..

'

Miltä se tuntuu?

Ei se tunnu oikein miltään.
Sitten kun se oikea tyhjyys iskee.
Se on kuin kävelisi sumussa.
Ei tiedä mistä on tulossa
tai mihin on menossa,
mutta on vain pakko jatkaa eteenpäin.

 En jaksa kirjoittaa mitään syvällistä.
Haluan yrittää selittää itseäni oikeilla sanoilla.
Olen ollut melkein kaksi viikkoa niin hajalla ettei mitään rajaa.
Toissa maanantaina hajosin ihan täydellisesti.
Ensin tuli kauhea energiapiikki ja tuntui että kaikki on mahdollista.
Olisin voinut juosta vaikka maratoonin.
Siltä minusta tuntui.
Lähdin jopa juoksemaan kotiin.
En ikinä tee niin.
Tuntui vain siltä että oli pakko saada purkaa kaikki energia.
Tein kotona peruslihaskunnot.
Olen sen jälkeen yleensä ihan voimaton.
Ei ihan katujyrän alle jäänyt mutta ehkä auton.
tai mopo oikeastaan.
Tein vielä lisää lihaskuntoa.
Juoksin ympäri taloa.
Kun energiaa vain oli.
Sitten yhtä äkkiä
kaaduin vain maahan.
Hajosin aivan totaalisesti.
Menin sohvalle istumaan.
Enkä pystynyt tekemään mitään.
Kuin 67 pikkumiestä olisi vetänyt ruumista alaspäin.
Ei vain pystynyt.
On tullut aikasemminkin fiilis että en jaksa
mutta olen silti noussut.
Nyt en pystynyt...
vaikka olisin kuinka halunnut.
30 viisarin pyörähdystä myöhemmin onnistuin menemään makaamaan.
Soitin töihin.
Kysyin lupaa olla poissa ja korvata tunnit.
En saanut.
Hajosin.
En vain pystynyt pitämään itseäni koossa vaikka kuinka yritin.
En mennyt siltikään.
Menin nukkumaan.
En edes jaksanut nukkua.

 Kaikki alkoi tuosta.
Siitä lähtien tuntuu että haluan vain olla yksin.
Olen niin hajalla mutta en halua näyttää sitä kenellekkään joten lähden karkuun.
Ja olen yksin.
Haluaisin pyytää kaikilta anteeksi ja sanoa ettei vika ole heissä.
Ettei se heistä johdu etten ole heidän kanssa.
Se johtuu minusta.
Mutta en halua sitäkään.
En halua herättää huomiota.
En vain jaksa.
Olen normaalisti todella sosiaalinen. Melkeinpä ylisosiaalinen..

Ennen en itkenyt melkein koskaan.
Nyt joudun lähtemään itkemään.
Jos olen jossain missä on muitakin.
Siksikään en halua olla ihmisten ilmoilla.
Koska joudun lähtemään heidän näkyviltä.

Nukun niin paljon etten ymmärrä enään itsekään..
Pystyykö normaali ihminen menemään 5 päivällä nukkumaan,
heräämään 9 aamulla ja olla silti kuoleman väsynyt?
Ilman minkäänlaista valvomista tai univelkaa...?
Ehkä sitäkin on kertynyt univaikeuksien takia.


Ei pysty nukkumaan vaikka silmät vuotaa vettä sen takia että väsyttää niin paljon että niihin sattuu
Mutta en ole näinkään hyvillä unenlahjoilla pystynyt ennen nukkumaan noin paljon....

Luin tänään jutun burnoutista..
Täyttäen kaikki kriteerit burnouttiin.
En tiennyt koskaan että ihminen voisi edes olla näin hajalla..
No nyt olen.
Unohdan myös asioita koko ajan.
Tuolla tyhjyyden tunteella tarkoitin sitä tunnetta joka välillä valtaa aivan täysin.
Olen kuin haamu.
Kuljen ympäri taloa ja en ajattele mitään tai jos ajattelen niin se ei ole mitään kaunista.
Unohdan yleensä kokonaan mitä olen edes tehnyt koko sen ajan kun on tämä tyhjä tunne.
Se on pelottavaa.
Muistan yleensä miten itsetuhoinen olen ollut sillä hetkellä.
Olen alkanut jo pelkäämään itseäni.
Miten ihminen voi olla niin sekaisin ettei muista mitä on tehnyt viimeisen tunnin aikana mutta koko kroppa on täynnä raapimisjälkiä?
Pelottavaa että teen jotain itselleni.
Siksi haluaisin jonkun olevan lähelläni.
Mutta en halua rasittaa ihmisiä omilla ongelmilla.
Se ei ole heidän vikansa.
Eikä heidän velvollisuus olla vahtimassa mitä teen..
Ja vaikka kuinka ihmiset sanovat että voin näyttää tunteeni heidän seurassaan.
Niin ei siihen pysty.
ei kukaan minulle niin sano
Padon vaan kaiken sisälle ja yksin ollessa vielä pahempi olo....

Haluan tämän tunteen pois...