Me hypittiin kalliolta alas ja katottiin keneen sattuu eniten.

 Olin nähnyt koko yön.
En voinut lopettaa katsomista.
Muuten en jaksaisi.
  Tulin ennen aamua turvapaikkaani.
Tämä turvapaikka ei ole enään kauan.
Kohta ei olee enää mitään mihin mennä karkuun.
En tiedä mitä edes menen karkuun
koska painajaiset on jääneet sinne.
Nyt ne olivat kuitenkin poissa.
Uskalsin hymyillä.
Uskalsin olla onnellinen.
Tunsin olevani niin vapaa.
Heitin suojakehäni lattialle ja
annoin itseni liikkua.

Painajaiset hyökkäsivät.
En päässyt ylös.
En saanut henkeä.
Suussa maistuu poskia pitkin mennyt suola.
Taistelin vastaan.
Raavin, potkin, purin.
Se ei lähde.

Ne pitävät minut täällä.
Jouduin jättämään suojakehäni.
Enkä lähtenyt enään mihinkään.

Ehkä maailman kaunein kuva

Iloa elämään pienillä asiolla: