Fiktiota muiden pään sisästä.
Istuin keittiön lattialla.
Pidin kädessäni ainoaa ratkaisua.
Katselin pitkään heijastavaa pintaa.
Asia jota pelkäsin oli yht äkkiä ainoa ratkaisu.
En halunnut katsoa itseäni muualta.
En halunnut olla sitä mitä näin.
En tiennyt mihin olin menossa tai mistä tulossa.
Elin siinä missä en tuntenut olevani elossa.
Kroppa
Ainoa asia joka oli konkreettinen käsite elossa olemisesta,
oli samalla asia joka tappoi minua joka päivä.
En voinut elää.
En edes tiennyt elänkö.
Oliko minulla vain mieli?
Jos olisin ottanut käteni täyteen
reunattomia tappajia
olisinko silloin onnellinen?
Katsoin miten puukko liikkui pitkin jalkaani,
miten iho aukesi
ja punainen virta kulki pitkin jalkaani.
Oliko tämä todiste siitä että olen elossa?
Että tämä on minun kroppani?
Liikutin puukon kehoani pitkin.
Ylöspäin
Kunnes epämääräiset möykyt tulivat eteen.
Katsoin alas ja rupesin itkemään.
Miksi minä?
Tämä pilaa koko elämäni.
Olin valmis leikkamaan irti kaiken
mikä pilasi minua.
Vai pilasinko itse itseäni?
Olin sekaisin tunteista joista ei ollut mitään selkoa.
Voisinko vain jättää kehoni ja olla sieluni?
En saanut selkoa mihinkään.
Liikaa kysymyksiä
Liian vähän vastauksia.
Jos hyppäisin sillalta loputtomuuteen?
Olisiko minulla vain sielu?
