Valkoiset valheet olivat sallittuja mutta mustat katosivat yöhön paremmin

Silmäluomilleni oli pudotettu kasa kiviä.
Hiljaa pisarien lailla ne tippuivat alaspäin.
sydämelle.
Kuuluu kolahdus niiden osuessa jo sydämälleni oleville kiville.
Kaikuva ääni täyttää tyhjyyden.
Tyhjyyden joka velloi.
Joka toisinaan täytettiin hetkellisillä tunteilla.
Ilolla, surulla, kivulla, onnellisuudella.

Kuin pakonomaisesti laskin painoni jaloilleni.
Aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi.
Olisin voinut laskea itseni makuulle.
Tuntea pehmeyden ja antaa itseni päästä toiseen maailmaan.
Se ei sopinut enää.

Olisin osoittanut muuten heikkouden.
Siitä etten pystyisi pitämään tätäkään lupausta.