Joka minuutti olin lähempänä suurinta pelkoani

Nostetaan lasit yhdessä. Ehkä se saa unohtamaan mitä näen heijastavasta pinnasta, mitä näen ympärillä, missä minä elän.


Ennen rakettien ampumista en olisi uskonut unelman tuovan näin suurta ahdistusta. Miten liian pitkä odotus tuodaan päätökseen? Minä olin elänyt yhden unelman. mutta se unelma toi minulle niin suuren ahdistuksen.
Ahdituksen siitä etten voi koskaan elää normaalisti. En voi astua askeltakaan. En voi kävellä kevät aamussa pisaroiden tanssiessa vieressä. En voi katsoa ulos ja nauttia luonnon loputtomuudesta. Kirvely nousee silmiin. Suru verhoaa mieleni. Halusin liikaa takaisin.
Joskus jopa kaduttaa että koskaan edes lähdin.

Miltä se tuntuu? Siltä kun hitaasti suun kautta pää ja keuhkot täyttyvät ilmalla.
Ilma kasaantuu paineeksi.
On vaikea hengittää.
Pieni kipu valtaa yläkropan.
Hallitsemattomuus lisää ahdistusta.
Miksi en pysty hallitsemaan itseäni?
Pakko saada hallinta,
vaikka sillä että peitän kivun suuremmalla kivulla.
Tartun kuolemaan vielä kerran ja lupaan että se on viimeinen kerta.

Minä en unohda mitä silmät näkevät. Vaikka kipu sumentaisi katseeni, en unohda.
Tätä minä olen ja tulen aina olemaan. En edes tunnista itseäni.
Kuka varastaa loputkin asiat joista tunnistan itseni? Ei kukaan voi olla niin tyhjä, ilman sydäntä että tekisi niin.
Tuijotan heijastavaa pintaa. Katson suoraan sitä mitä joskus olin. Jota olen nytkin. Jota en tunnista.
Tuijotan varasta päästä varpaisiin.
Mihin minä olen kadottanut itseni?