Tämä ei ole loppu vaan lopun alku.

Ajasta on tullut tuntematon käsite.

Minä menen sen mukana, kuljen kuin vedessä kelluva.
Minä olen päässyt pois pimeistä nurkista.
Olen hakannut ympärillä olevat seinät alas,
jotka ovat suojanneet minua muilta ihmisiltä.
Enään minun ei tarvitse suojautua ihmisiltä.
Olen vapaa.
Kohta lennän kauas pois
paikkaan johon tunnun kuuluvani.
Siellä hymyilen ilman syytä.

                                                      Ja nauran koska olen onnellinen.

Nyt voin ylpeänä laittaa nämä kuvat tänne,
koska vihdoin ne ovat totta.

Ehkä me herättiin uneen

Heti kun kerroin pikkuisen miehen hiljentyneen niin nyt se on taas herännyt huutelemaan. Heräsi saman aikaan minun kanssani. Ei yhtään liian aikasin mutta aina liian myöhään.



Numerot hyppivät ensin kasvoillani valuen alas päin, painuen mieleen. Sieltä menien pienen miehen luo joka huutelee niitä loppupäivän ajan. Kirosanat kaikuvat päässäni. Olen ollut niin epäonnistunut.
Voi kun kuulisin tuon pikku miehen huutelevan taas onnesta.

Kivet olivat hiljaisia

Kun mikään ei ole mitään. Olemattomalla ahdistuksella peitetään ongelmat. Toivoisin taas pienen miehen tulevan pääni sisään huutaman rumia sanoja jotta huomaisin olevani edes jotain.
Mutta mies on jäänyt nukkumaan eikä varmasti ole heräämässä. Ainakaan ennen minua.
Miksi se mies meni nukkumaan? olin varmasti ylirasittanut hänet. Niinkuin teen kaikille. Tulen tiilikasana perässä jota joudutaan raahamaan. Kulutan ihmiset loppuun jotta en joutuisi olemaan ei mitään.

Miksi en voisi olla saavuttamattomissa niin että pystyisin itse saavuttamaan itseni?

Tämä oli valhe jossa me kaikki tiesimme että elin

Todella huono raakile. Jatkan tämän kirjoittamista ja muokkaamista koska haluan tästä täydellisen.
This is my story.

Hiljaa vuorotellen jalat laskeutuvat mutaiselle maalle. Talloen rumuutta ja tietämättömyyttä. En tiennyt mihin kuulun. Aurinko paistoi puiden lehtien välistä. Kuulin puiden takaa keijujen kuiskivan kauniita asioita. Ne saivat minut hymyilemään. Jopa nauramaan. Katselin vain ympärilleni. En edes huomannut käveleväni lakana päällä.
Kävelin sitä samaa polkua. Samat puut tulivat vastaan. Samat keijut kuiskivat niiden takana. Sama aurinko paistoi. Samaa mutaa ja rumuutta oli jalkojeni alla.
Kunnes kerran halusin tietää mitä toinen polku tuo tullessaan. Uteliaisuudesta halusin katsoa sinne. Ajattelin vain vilkaista koska tämä polku vaikutti hyvältä. Täällä oli onnellisuus mutta myöskin suru. Täällä oli sateenkaari mutta vain vähän sadetta. Niinhän sen kuuluikin olla.
Katsoin toiselle polulle ja huomasin siellä auringon paistavan. Sateenkaari näkyi taivaalla ilman sadetta. Mudan tilalla oli posliininen tie. Keijut olivat vielä kauniimpia ja omistivat siron vartalon ja taskuuni olisi mahtunut niitä vaikka tusina.
Käänsin katseeni tälle polulle.Otin ensimmäiset askeleet posliiniselle tielle. Katselin ympärillä olevia ihmeitä jotka vaikuttivat taivaanlahjalta, vastaukselta siihen miksi olin kävellyt mudassa. Keijut tulivat pois puiden takaa ja siroilla käsillään nappasivat peilit maasta. Näin lakanan päälläni. Näin mitä väärää minussa oli.
Kyyneleitä täällä en tiputtaisi koska täällä ei ollut surua. Hennolla äänellä ne kuiskivat korvaan ratkaisut ongelmiin.
Sinun pitäisi vain jatkaa tätä tietä.

Jatkoin eteenpäin sitä posliinista tietä joka oli vastaus. Kaikkialla oleva kauneus vain jatkui. Minä kaunistuin sen mukana. Tunsin itseni koko ajan vain kokonaisemmaksi mitä enemmän askelia otin. Tiesin tämän paikan olevan oikea mutta se tuntui niin väärältä.Askeleet vain nopenivat koko ajan. Pääsin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nopeammin ja nopeammin.
Kunnes kaaduin. Pyörin alamäkeä alaspäin. Katseeni heitti auringosta maahan. Posliiniselle tielle joka muuttui mudaksi. Mihin katosi kauneus? Posliini tien tilalle tuli mutaa ja rumuutta jossa minä pyörin avuttomana enkä pystynyt pysähtymään. Aurinko meni puiden taakse enkä nähnyt siitä enää pilkahdustakaan. Sateenkaari oli kadonnut ja sade oli tullut tilalle.
Nousin mudasta ja katselin puiden taakse joissa keijut olivat. Ne olivat muuttuneet. Ne itkivät ja hakkasivat peileillään käsiään rikki. Menin takaisin mutaiselle tielle ja koitin etsiä sitä posliinitietä joka oli juuri kadonnut.
En löytänyt. Huusin koko sydämeni pohjasta mutta kukaan ei kuullut. Keijut olivat ainoita ja ne käskivät vain kulkea eteenpäin. Sieltä löytyisi täydellisyys. Ne tarttuivat käsillään kiinni päälläni olevaan lakanaan ja repivät sitä. Eivät sirosti. Sitä ne eivät enää tehneet. Ne repivät kuin hullut verenhimoiset ihmissudet.
Ja minä juoksin karkuun. Yksin ja häpeissäni. Minut oli revitty palasiksi enkä päässyt takaisin sinne missä jossain olin. Täällä oli surua,rumuutta,valheita. En kävellyt enää mudassa ja rumuudessa vaan ryömin siellä ilman pakotietä. Kukaan ei kuullut avunhuutojani vaan kaikki olivat sokeita sille että olin kulkenut toista polkua. Muut näkivät minut vielä toisella polulla mutta en oikeasti ollut kävellyt siellä vuosiin. Sateenkaaren pää näkyi kaukana horisontissa. Olen sinne matkalla. Keijut kuiskivat että siellä on täydellisyys. Olen yksin keijujen kanssa jotka muuttuvat minuutti minuutilta rumemmiksi, ahnaammiksi.

Valkoiset valheet olivat sallittuja mutta mustat katosivat yöhön paremmin

Silmäluomilleni oli pudotettu kasa kiviä.
Hiljaa pisarien lailla ne tippuivat alaspäin.
sydämelle.
Kuuluu kolahdus niiden osuessa jo sydämälleni oleville kiville.
Kaikuva ääni täyttää tyhjyyden.
Tyhjyyden joka velloi.
Joka toisinaan täytettiin hetkellisillä tunteilla.
Ilolla, surulla, kivulla, onnellisuudella.

Kuin pakonomaisesti laskin painoni jaloilleni.
Aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi.
Olisin voinut laskea itseni makuulle.
Tuntea pehmeyden ja antaa itseni päästä toiseen maailmaan.
Se ei sopinut enää.

Olisin osoittanut muuten heikkouden.
Siitä etten pystyisi pitämään tätäkään lupausta.

Se kipu oli suurempi kuin unelma.

 Haluaisin kaiken olevan ohi. Vihdoin päästä riisumaan pois kaikki mikä oli liikaa ja laskea naamio alas. Piilottaa se pöytälaatikkoon eikä koskaan ottaa sitä enää takaisin.
Jos voisin, sulkisin silmäni ja pitäisin niitä kiinni kaksi ja puoli viikkoa. Eläisin sen ajan toisessa maailmassa ja lähtisin karkuun helvetiltä. Rakentamani helvetti oli pahempi kuin luulin. Miksi tein näin?
Suuria lupauksia, suuria tekoja. Miksi en pysynyt kohtuudessa ja luvannut jotain joka ei saisi minua hajalle?

Kaikki on kiellettyä.Tämä kuukausi on kielletty. Minun on pakko tehdä tämä jotta joskus voisin sallita itselleni jotain.

Joka minuutti olin lähempänä suurinta pelkoani

Nostetaan lasit yhdessä. Ehkä se saa unohtamaan mitä näen heijastavasta pinnasta, mitä näen ympärillä, missä minä elän.


Ennen rakettien ampumista en olisi uskonut unelman tuovan näin suurta ahdistusta. Miten liian pitkä odotus tuodaan päätökseen? Minä olin elänyt yhden unelman. mutta se unelma toi minulle niin suuren ahdistuksen.
Ahdituksen siitä etten voi koskaan elää normaalisti. En voi astua askeltakaan. En voi kävellä kevät aamussa pisaroiden tanssiessa vieressä. En voi katsoa ulos ja nauttia luonnon loputtomuudesta. Kirvely nousee silmiin. Suru verhoaa mieleni. Halusin liikaa takaisin.
Joskus jopa kaduttaa että koskaan edes lähdin.

Miltä se tuntuu? Siltä kun hitaasti suun kautta pää ja keuhkot täyttyvät ilmalla.
Ilma kasaantuu paineeksi.
On vaikea hengittää.
Pieni kipu valtaa yläkropan.
Hallitsemattomuus lisää ahdistusta.
Miksi en pysty hallitsemaan itseäni?
Pakko saada hallinta,
vaikka sillä että peitän kivun suuremmalla kivulla.
Tartun kuolemaan vielä kerran ja lupaan että se on viimeinen kerta.

Minä en unohda mitä silmät näkevät. Vaikka kipu sumentaisi katseeni, en unohda.
Tätä minä olen ja tulen aina olemaan. En edes tunnista itseäni.
Kuka varastaa loputkin asiat joista tunnistan itseni? Ei kukaan voi olla niin tyhjä, ilman sydäntä että tekisi niin.
Tuijotan heijastavaa pintaa. Katson suoraan sitä mitä joskus olin. Jota olen nytkin. Jota en tunnista.
Tuijotan varasta päästä varpaisiin.
Mihin minä olen kadottanut itseni?