Miksi me ei nähty sitä?

Kauneus on katsojan silmässä. Miksi jotkut näkevät tämän elämän rumana? katsovatko he väärin vai etsivätkö täydellisyyttä? vai ovatko he vain kehittyneet tarpeeksi huomatakseen asioita joita me emme huomaa?

Valkoista. Sydämeni pumppasi vieläkin. Olin elossa. Muutama napsautus rutiininomaisesti. Riisumista. Hyi turmeltunu,laiminlyöty salaisuus oli esillä. Minä meinasin päästää salaisuuden vielä hiukan pidemmälle mutta en voinut. Sanomattomien sanojen lupaus. Siinä piti pysyä.
Se oli ainoa asia josta pitää kii. Joka esti uppoamasta pohjalle asti. Vain pieni kulma, mutta silti niin tärkeä.
Minähän en kumartaisi tälle jumalalle.

Minä olin luvannut mennä. Puhua heti kun on aikaa. Heti kun pääsen. Heti kun olen tarpeeksi lähellä kuolemaa että minut voidaan vetää takaisin elämään. Minun pitää ottaa ne reunattomat auttajat.

Liian sekavaa tekstiä. En osaa kirjoittaa enää. Pää ei anna lupaa.

Tämä on taivas ja helvetti yhtä aikaa.
Ajatus joka pyörii päässä koko ajan.
Ei jotain hyvää ilman jotain pahaakin.
pakko pakko pakko pakko pakko pakko
PAKKO saada konkreettinen todiste siitä että on elossa.
Punaista elämää.
Ainoa todiste.

Minä jätin kaiken
samalla kun otin kaiken.
Ei jotain hyvää ilman jotain pahaakin.

Tappaa tappaa tappaa
Hukun suohon,
joka huutaa kauniilla äänellä ilman sanoja.
Ei kasvoja.
Kaikki on kadonnut.
Sinä katosit.
Päiviin joitan ei ikinä ollut.
Te katositte.
Meillä oli vain muistot,
jotka katosivat kuolemaan.

Kaikki oli minua vastaan.
Elämä oli suoritus.
Minä en suorittanut.
En elänyt.
Kohta pääsisin suorittamaan.

Rakastamaan.
Vaikeaa.
En elänyt.
Ajatuksia ilman virtaa.
Väärää.
Kaikki.
Miksi?
KOSKA MINÄ!
minä olin väärää.
Halusin tappaa.
Samalla halusin pelastaa.
Minä tapoin kaiken.

Sementtiä rinnalla,
jotka olivat höyheniä.
Vaikeaa
kaikki
Miksi
En tiedä
Haluan pois
En tiedä.

Liian vaikeaa.
Ajatus ei kulje.
Olen vain mustaa kangasta yössä-
En ole enää mitään
samalla kun olen kaikkea.
Mikään ei riittänyt
samlla kun kaikki riitti.

Jossain missä välitettiin

Fiktiota muiden pään sisästä.

Istuin keittiön lattialla.
Pidin kädessäni ainoaa ratkaisua.
Katselin pitkään heijastavaa pintaa.
Asia jota pelkäsin oli yht äkkiä ainoa ratkaisu.
En halunnut katsoa itseäni muualta.
En halunnut olla sitä mitä näin.
En tiennyt mihin olin menossa tai mistä tulossa.
Elin siinä missä en tuntenut olevani elossa.
Kroppa
Ainoa asia joka oli konkreettinen käsite elossa olemisesta,
oli samalla asia joka tappoi minua joka päivä.
En voinut elää.
En edes tiennyt elänkö.
Oliko minulla vain mieli?
Jos olisin ottanut käteni täyteen
reunattomia tappajia
olisinko silloin onnellinen?
Katsoin miten puukko liikkui pitkin jalkaani,
miten iho aukesi
ja punainen virta kulki pitkin jalkaani.
Oliko tämä todiste siitä että olen elossa?
Että tämä on minun kroppani?
Liikutin puukon kehoani pitkin.
Ylöspäin
Kunnes epämääräiset möykyt tulivat eteen.
Katsoin alas ja rupesin itkemään.
Miksi minä?
Tämä pilaa koko elämäni.
Olin valmis leikkamaan irti kaiken
mikä pilasi minua.
Vai pilasinko itse itseäni?
Olin sekaisin tunteista joista ei ollut mitään selkoa.
Voisinko vain jättää kehoni ja olla sieluni?
En saanut selkoa mihinkään.
Liikaa kysymyksiä
Liian vähän vastauksia.
Jos hyppäisin sillalta loputtomuuteen?
Olisiko minulla vain sielu?

Paetaan todellisuutta eikä tulla koskaan takaisin

Tekis mieli vaan kirjottaa...
Mutta mitään ei tule.
Mielialat heittelee lattiasta kattoon..

Olin kevyt.
Luut olivat ohuet.
Olin sulkeutuneena höyheniin.
Liian haavoittuvainen.
Liian pelokas.
En voinut lähteä.
Olisin halunnut.
Jäin rypemään suohon,
joka oli tumma,
surullinen,
täynnä kuolemaa.
Auringonsäteet sattuivat liikaa
että olisin voinut pitää niistä kiinni pidempään.
Olin liian haavoittuvainen.
Tartuin köysiin kiinni
mutta kukaan ei ollutkaan vetämässä minua ylös.
Vajosin.
Halusin nousta mutta kukaan ei auttanut.
Olin täynnä kuolemaa
jota en halunnut tuntea.

Me vajottiin vain alas kun yritettiin löytää täydellisyys..

'

Miltä se tuntuu?

Ei se tunnu oikein miltään.
Sitten kun se oikea tyhjyys iskee.
Se on kuin kävelisi sumussa.
Ei tiedä mistä on tulossa
tai mihin on menossa,
mutta on vain pakko jatkaa eteenpäin.

 En jaksa kirjoittaa mitään syvällistä.
Haluan yrittää selittää itseäni oikeilla sanoilla.
Olen ollut melkein kaksi viikkoa niin hajalla ettei mitään rajaa.
Toissa maanantaina hajosin ihan täydellisesti.
Ensin tuli kauhea energiapiikki ja tuntui että kaikki on mahdollista.
Olisin voinut juosta vaikka maratoonin.
Siltä minusta tuntui.
Lähdin jopa juoksemaan kotiin.
En ikinä tee niin.
Tuntui vain siltä että oli pakko saada purkaa kaikki energia.
Tein kotona peruslihaskunnot.
Olen sen jälkeen yleensä ihan voimaton.
Ei ihan katujyrän alle jäänyt mutta ehkä auton.
tai mopo oikeastaan.
Tein vielä lisää lihaskuntoa.
Juoksin ympäri taloa.
Kun energiaa vain oli.
Sitten yhtä äkkiä
kaaduin vain maahan.
Hajosin aivan totaalisesti.
Menin sohvalle istumaan.
Enkä pystynyt tekemään mitään.
Kuin 67 pikkumiestä olisi vetänyt ruumista alaspäin.
Ei vain pystynyt.
On tullut aikasemminkin fiilis että en jaksa
mutta olen silti noussut.
Nyt en pystynyt...
vaikka olisin kuinka halunnut.
30 viisarin pyörähdystä myöhemmin onnistuin menemään makaamaan.
Soitin töihin.
Kysyin lupaa olla poissa ja korvata tunnit.
En saanut.
Hajosin.
En vain pystynyt pitämään itseäni koossa vaikka kuinka yritin.
En mennyt siltikään.
Menin nukkumaan.
En edes jaksanut nukkua.

 Kaikki alkoi tuosta.
Siitä lähtien tuntuu että haluan vain olla yksin.
Olen niin hajalla mutta en halua näyttää sitä kenellekkään joten lähden karkuun.
Ja olen yksin.
Haluaisin pyytää kaikilta anteeksi ja sanoa ettei vika ole heissä.
Ettei se heistä johdu etten ole heidän kanssa.
Se johtuu minusta.
Mutta en halua sitäkään.
En halua herättää huomiota.
En vain jaksa.
Olen normaalisti todella sosiaalinen. Melkeinpä ylisosiaalinen..

Ennen en itkenyt melkein koskaan.
Nyt joudun lähtemään itkemään.
Jos olen jossain missä on muitakin.
Siksikään en halua olla ihmisten ilmoilla.
Koska joudun lähtemään heidän näkyviltä.

Nukun niin paljon etten ymmärrä enään itsekään..
Pystyykö normaali ihminen menemään 5 päivällä nukkumaan,
heräämään 9 aamulla ja olla silti kuoleman väsynyt?
Ilman minkäänlaista valvomista tai univelkaa...?
Ehkä sitäkin on kertynyt univaikeuksien takia.


Ei pysty nukkumaan vaikka silmät vuotaa vettä sen takia että väsyttää niin paljon että niihin sattuu
Mutta en ole näinkään hyvillä unenlahjoilla pystynyt ennen nukkumaan noin paljon....

Luin tänään jutun burnoutista..
Täyttäen kaikki kriteerit burnouttiin.
En tiennyt koskaan että ihminen voisi edes olla näin hajalla..
No nyt olen.
Unohdan myös asioita koko ajan.
Tuolla tyhjyyden tunteella tarkoitin sitä tunnetta joka välillä valtaa aivan täysin.
Olen kuin haamu.
Kuljen ympäri taloa ja en ajattele mitään tai jos ajattelen niin se ei ole mitään kaunista.
Unohdan yleensä kokonaan mitä olen edes tehnyt koko sen ajan kun on tämä tyhjä tunne.
Se on pelottavaa.
Muistan yleensä miten itsetuhoinen olen ollut sillä hetkellä.
Olen alkanut jo pelkäämään itseäni.
Miten ihminen voi olla niin sekaisin ettei muista mitä on tehnyt viimeisen tunnin aikana mutta koko kroppa on täynnä raapimisjälkiä?
Pelottavaa että teen jotain itselleni.
Siksi haluaisin jonkun olevan lähelläni.
Mutta en halua rasittaa ihmisiä omilla ongelmilla.
Se ei ole heidän vikansa.
Eikä heidän velvollisuus olla vahtimassa mitä teen..
Ja vaikka kuinka ihmiset sanovat että voin näyttää tunteeni heidän seurassaan.
Niin ei siihen pysty.
ei kukaan minulle niin sano
Padon vaan kaiken sisälle ja yksin ollessa vielä pahempi olo....

Haluan tämän tunteen pois...

Me hypittiin kalliolta alas ja katottiin keneen sattuu eniten.

 Olin nähnyt koko yön.
En voinut lopettaa katsomista.
Muuten en jaksaisi.
  Tulin ennen aamua turvapaikkaani.
Tämä turvapaikka ei ole enään kauan.
Kohta ei olee enää mitään mihin mennä karkuun.
En tiedä mitä edes menen karkuun
koska painajaiset on jääneet sinne.
Nyt ne olivat kuitenkin poissa.
Uskalsin hymyillä.
Uskalsin olla onnellinen.
Tunsin olevani niin vapaa.
Heitin suojakehäni lattialle ja
annoin itseni liikkua.

Painajaiset hyökkäsivät.
En päässyt ylös.
En saanut henkeä.
Suussa maistuu poskia pitkin mennyt suola.
Taistelin vastaan.
Raavin, potkin, purin.
Se ei lähde.

Ne pitävät minut täällä.
Jouduin jättämään suojakehäni.
Enkä lähtenyt enään mihinkään.

Ehkä maailman kaunein kuva

Iloa elämään pienillä asiolla:

I go to heaven.

Alkuhuuma katosi.
Haluan irtautua.
Tämä syö minut elävältä.
Kun tavoitteet on suoritettu
voin olla taas omilla.
Minä pystyn tähän.

Eivät perhosetkaan ajattele lentämistä.

Mutta sinut haluaisin vetää alas
ennen kuin tiput.
Mitä pitempään lennät,
sitä korkeammalla olet

sitä enemmän sinuun

sattuu.