Minuun sattuu

Ollaan kuin ei oltaiskaan.
Kaikki tuntuu unelta jota elän.
Näissä unissa olen yleensä avuton.
En pysty juoksemaan enkä liikkumaan.
Olen niin avuton kuin olen ajatuksissa.
Onneksi sinä olet tukipilarini.
Nyt minä rakensin palatsin mikä pysyy pystyssä.
Sinä pidät pystyssä sitä.
Vai pidätkö kuitenkaan?
En tiedä oletko edes olemassa koska olet liian täydellistä.

Voisin järsiä toisen käden irti

Asioita joita tapahtui, ei tapahtunut minulle.

Olin kaiken keskellä. Täysin vapaana. Irrotettuna kaikesta.

Huomasin ettei vapaus ole minua varten.

Unohdin itseni. Unohdin kaiken.

Tyhjä aukko muistissa.

En tiedä kauan se kesti.

Kuinka paljon tikitystä kului sen aikana?

Havahdun. Olen rikki. Haavoittuvainen.

Olin sodassa ilman suojaa.

Kipua. Joka ei aiheutunut pienen miehen huutelusta.

Vaan muiden vihasta.

Minut revittiin. Riistettiin. Kaikki vietiin pois.

Olin hullu ilman diagnoosia.

Minun vapaus riistettiin.

Kipu oli suurempi kuin ennen auringonnousua.

Enää mieleni ympärillä ei ollut seiniä jotka pitivät minua vankina.

Seinät olivat ympärillä enkä saanut itse niitä hakattua.

Ahdistus, pelko, huuto, suolainen virta kasvoilla, karvas maku suussa.

Mikään ei poistanut niitä.

Olin vankilassa jotka muut olivat rakentaneet minulle.

Minä tapoin itseni sinä iltana.

Kuoletin sisältä.

Jotta ikinä ei tarvitsisi tuntea.

Se minkä herätin eloon itsestäni.

Tappoi minut sinä iltana.

Jokainen tunne oli asettettuna lasipurkkiin.

Joita katselin illalla ilman kaipausta.

Minä näin sen, mutta en tuntenut.

Joskus avasin yhden jotta voisin taas tuntea.

Enää en pysty.

Lasipurkit ovat taas täynnä.

Enkä avaa niitä enää.

Älä sinäkään avaa niitä minulle.

Kun mikään ei riitä

Paistaako aurinko risukasaan?

Mietin sitä monta kertaa ennen.

Liian monta.

Loputtoman.

Minä tavoitin auringonsäteet.

Olin liian onnellinen.
Sen päivän ei koskaan pitänyt koittaa.

Havittelin täydellistä onnea.

Kiipesin säteitä pitkin aurinkoa kohti,

kunnes tajusin palavani.

Kipu oli suurempi kuin onni.

Miksi minä kiipesin?

Olinko tietämätön?

Sokea ilman opaskoiraa?

Minua huudetaan takaisin.
Heitetään köysillä
ja toivotaan että tarttuisin niihin.
En halua tarttua niihin.
En enää kertaakaan.
Haluan tehdä sen virheen

josta opin.

Se oli kuin sateenkaari

Olen palannut takaisin. Tuossa lauseessa on niin monta merkitystä. Mistä palasin takaisin? Mihin palasin?
6 aamua sitten palasin takaisin tähän kylmään maahan. Olin viisi viikkoa maapallon toisella puolella.
Olen aina kamalan onnellinen siellä, mutta kun huono hetki iskee se tulee pahempana kuin ikinä täällä.
En pysty hallitsemaan itseäni.

Olen palannut takaisin pisteeseen jossa joka asia on auki. Missään ei näytä olevan loppua vaan pitkää suoraa. Monta rautaa tulessa. Rupesin inhoamaan tuota sanontaa nyt. Minulla ei ole monta rautaa tulessa.
Minä on tulessa niiden rautojen takia.

Olen ruvennut kaipaamaan vanhoja aikoja. En olisi koskaan uskonut että näin voi käydä. Haluaisin vain välillä takaisin sen jotta tietäisin olevani kontrollissa edes jostain. Itsestäni.
Nyt minulla ei ole kontrollia mihinkään. Menen kaiken mukana kuin roska joessa. En tiedä päämäärää enkä
tiedä milloin se loppuu. Vai loppuuko ollenkaan?
Kaipaan sitä kun itkin sohvalla monta tuntia koska en pysynyt kontrollissa. Kaipaan sitä kun makaan sängyssä koska en jaksa liikkua. Kaipaan sitä kun lihaksiin sattuu ja silti liikkuu eteenpäin. Kaipaan sitä kun tunsin olevani maailman huipulla vain koska vatsa huusi apua. Kaipaan sitä kun minulla oli salaisuus, sitä kun kukaan ei oikeasti tiennyt kuka olin. Kaipaan surua.
Sitä minä kaipaan.
Voi kuinka sairas voi ihmismieli olla. En olisi koskaan uskonut.
Mutta se on kuin sateenkaari. Koskaan ei tiedä milloin se ilmestyy seuraavan kerran.

Tämä ei ole loppu vaan lopun alku.

Ajasta on tullut tuntematon käsite.

Minä menen sen mukana, kuljen kuin vedessä kelluva.
Minä olen päässyt pois pimeistä nurkista.
Olen hakannut ympärillä olevat seinät alas,
jotka ovat suojanneet minua muilta ihmisiltä.
Enään minun ei tarvitse suojautua ihmisiltä.
Olen vapaa.
Kohta lennän kauas pois
paikkaan johon tunnun kuuluvani.
Siellä hymyilen ilman syytä.

                                                      Ja nauran koska olen onnellinen.

Nyt voin ylpeänä laittaa nämä kuvat tänne,
koska vihdoin ne ovat totta.

Ehkä me herättiin uneen

Heti kun kerroin pikkuisen miehen hiljentyneen niin nyt se on taas herännyt huutelemaan. Heräsi saman aikaan minun kanssani. Ei yhtään liian aikasin mutta aina liian myöhään.



Numerot hyppivät ensin kasvoillani valuen alas päin, painuen mieleen. Sieltä menien pienen miehen luo joka huutelee niitä loppupäivän ajan. Kirosanat kaikuvat päässäni. Olen ollut niin epäonnistunut.
Voi kun kuulisin tuon pikku miehen huutelevan taas onnesta.

Kivet olivat hiljaisia

Kun mikään ei ole mitään. Olemattomalla ahdistuksella peitetään ongelmat. Toivoisin taas pienen miehen tulevan pääni sisään huutaman rumia sanoja jotta huomaisin olevani edes jotain.
Mutta mies on jäänyt nukkumaan eikä varmasti ole heräämässä. Ainakaan ennen minua.
Miksi se mies meni nukkumaan? olin varmasti ylirasittanut hänet. Niinkuin teen kaikille. Tulen tiilikasana perässä jota joudutaan raahamaan. Kulutan ihmiset loppuun jotta en joutuisi olemaan ei mitään.

Miksi en voisi olla saavuttamattomissa niin että pystyisin itse saavuttamaan itseni?