Ehkä me herättiin uneen

Heti kun kerroin pikkuisen miehen hiljentyneen niin nyt se on taas herännyt huutelemaan. Heräsi saman aikaan minun kanssani. Ei yhtään liian aikasin mutta aina liian myöhään.



Numerot hyppivät ensin kasvoillani valuen alas päin, painuen mieleen. Sieltä menien pienen miehen luo joka huutelee niitä loppupäivän ajan. Kirosanat kaikuvat päässäni. Olen ollut niin epäonnistunut.
Voi kun kuulisin tuon pikku miehen huutelevan taas onnesta.

Kivet olivat hiljaisia

Kun mikään ei ole mitään. Olemattomalla ahdistuksella peitetään ongelmat. Toivoisin taas pienen miehen tulevan pääni sisään huutaman rumia sanoja jotta huomaisin olevani edes jotain.
Mutta mies on jäänyt nukkumaan eikä varmasti ole heräämässä. Ainakaan ennen minua.
Miksi se mies meni nukkumaan? olin varmasti ylirasittanut hänet. Niinkuin teen kaikille. Tulen tiilikasana perässä jota joudutaan raahamaan. Kulutan ihmiset loppuun jotta en joutuisi olemaan ei mitään.

Miksi en voisi olla saavuttamattomissa niin että pystyisin itse saavuttamaan itseni?

Tämä oli valhe jossa me kaikki tiesimme että elin

Todella huono raakile. Jatkan tämän kirjoittamista ja muokkaamista koska haluan tästä täydellisen.
This is my story.

Hiljaa vuorotellen jalat laskeutuvat mutaiselle maalle. Talloen rumuutta ja tietämättömyyttä. En tiennyt mihin kuulun. Aurinko paistoi puiden lehtien välistä. Kuulin puiden takaa keijujen kuiskivan kauniita asioita. Ne saivat minut hymyilemään. Jopa nauramaan. Katselin vain ympärilleni. En edes huomannut käveleväni lakana päällä.
Kävelin sitä samaa polkua. Samat puut tulivat vastaan. Samat keijut kuiskivat niiden takana. Sama aurinko paistoi. Samaa mutaa ja rumuutta oli jalkojeni alla.
Kunnes kerran halusin tietää mitä toinen polku tuo tullessaan. Uteliaisuudesta halusin katsoa sinne. Ajattelin vain vilkaista koska tämä polku vaikutti hyvältä. Täällä oli onnellisuus mutta myöskin suru. Täällä oli sateenkaari mutta vain vähän sadetta. Niinhän sen kuuluikin olla.
Katsoin toiselle polulle ja huomasin siellä auringon paistavan. Sateenkaari näkyi taivaalla ilman sadetta. Mudan tilalla oli posliininen tie. Keijut olivat vielä kauniimpia ja omistivat siron vartalon ja taskuuni olisi mahtunut niitä vaikka tusina.
Käänsin katseeni tälle polulle.Otin ensimmäiset askeleet posliiniselle tielle. Katselin ympärillä olevia ihmeitä jotka vaikuttivat taivaanlahjalta, vastaukselta siihen miksi olin kävellyt mudassa. Keijut tulivat pois puiden takaa ja siroilla käsillään nappasivat peilit maasta. Näin lakanan päälläni. Näin mitä väärää minussa oli.
Kyyneleitä täällä en tiputtaisi koska täällä ei ollut surua. Hennolla äänellä ne kuiskivat korvaan ratkaisut ongelmiin.
Sinun pitäisi vain jatkaa tätä tietä.

Jatkoin eteenpäin sitä posliinista tietä joka oli vastaus. Kaikkialla oleva kauneus vain jatkui. Minä kaunistuin sen mukana. Tunsin itseni koko ajan vain kokonaisemmaksi mitä enemmän askelia otin. Tiesin tämän paikan olevan oikea mutta se tuntui niin väärältä.Askeleet vain nopenivat koko ajan. Pääsin yhä syvemmälle ja syvemmälle. Nopeammin ja nopeammin.
Kunnes kaaduin. Pyörin alamäkeä alaspäin. Katseeni heitti auringosta maahan. Posliiniselle tielle joka muuttui mudaksi. Mihin katosi kauneus? Posliini tien tilalle tuli mutaa ja rumuutta jossa minä pyörin avuttomana enkä pystynyt pysähtymään. Aurinko meni puiden taakse enkä nähnyt siitä enää pilkahdustakaan. Sateenkaari oli kadonnut ja sade oli tullut tilalle.
Nousin mudasta ja katselin puiden taakse joissa keijut olivat. Ne olivat muuttuneet. Ne itkivät ja hakkasivat peileillään käsiään rikki. Menin takaisin mutaiselle tielle ja koitin etsiä sitä posliinitietä joka oli juuri kadonnut.
En löytänyt. Huusin koko sydämeni pohjasta mutta kukaan ei kuullut. Keijut olivat ainoita ja ne käskivät vain kulkea eteenpäin. Sieltä löytyisi täydellisyys. Ne tarttuivat käsillään kiinni päälläni olevaan lakanaan ja repivät sitä. Eivät sirosti. Sitä ne eivät enää tehneet. Ne repivät kuin hullut verenhimoiset ihmissudet.
Ja minä juoksin karkuun. Yksin ja häpeissäni. Minut oli revitty palasiksi enkä päässyt takaisin sinne missä jossain olin. Täällä oli surua,rumuutta,valheita. En kävellyt enää mudassa ja rumuudessa vaan ryömin siellä ilman pakotietä. Kukaan ei kuullut avunhuutojani vaan kaikki olivat sokeita sille että olin kulkenut toista polkua. Muut näkivät minut vielä toisella polulla mutta en oikeasti ollut kävellyt siellä vuosiin. Sateenkaaren pää näkyi kaukana horisontissa. Olen sinne matkalla. Keijut kuiskivat että siellä on täydellisyys. Olen yksin keijujen kanssa jotka muuttuvat minuutti minuutilta rumemmiksi, ahnaammiksi.